Markus Nummi työsti uutta Käräjät-romaaniaan lähes kymmenen vuotta. Suurin osa ajasta meni taustatöihin, kuten haastatteluihin ja arkistojen penkomiseen, sekä itse kirjoittamiseen – mutta paljon aikaa kului myös itsensä epäilemiseen ja häpeään. Miten Nummi psyykkasi itseään jatkamaan aineiston kasvaessa ja vuosien kuluessa? Millaiset hetket olivat työn valopilkkuja? Mikä ajaa kirjailijoita tällaisiin tuskallisiin kirjoitusmaratoineihin?