Kirjarovion 19. jakso käsittelee Oscar Wildeä. Oscar Wilden esseet ovat 1800-luvun lopun kirjallisen estetiikan ehkä johdonmukaisin ja samalla ristiriitaisin ilmaus. Tässä jaksossa tarkastelemme Wilden taide- ja kauneuskäsitystä Timo Hännikäisen suomentaman esseekokoelman Naamioiden totuus pohjalta. Keskustelussa avataan Wilden suhdetta tyyliin, valehteluun, kärsimykseen ja moraaliin – sekä siihen, miksi hänen ajatuksensa ovat edelleen käyttökelpoisia aikakaudella, jossa totuutta etsitään yhä useammin enneminkin tylsämielisen suoruuden kuin muodon ja tyylin kautta.
Jaksossa keskustellaan esimerkiksi John Ruskinin moraalisesta estetiikasta, Walter Paterin platonismista, William Morrisin sosialismista sekä Yukio Mishiman tulkinnasta Wildestä itsetuhoisena esteetikkona. Pohdinnoissa nousevat esiin myös taidekritiikin tila ja metafyysinen ironia sekä kysymys siitä, mitä tarkoittaa esteettinen uskottavuus aikana, jolloin aitous ja vilpittömyys on nostettu kauneuden edelle.
Kirjarovion toisen kauden päätösjaksossa käsittelemme elämänkerta-, omaelämänkerta- sekä muistelmakirjallisuutta ja autofiktiota aina August Strindbergistä Seppo Heikinheimoon. Mukana myös Klaus Kinskin "Tarvitsen rakkautta" ja Werner Herzogin "Every Man For Himself and God Against All" ja monta muuta.
Pohdimme tässä jaksossa missä menee liioittelun ja valheen ero - ja onko sillä merkitystä.
Kirjarovio jää ansaitulle kesätauolle ja palaamme areenoille syksyllä.
Paljon kiitoksia kaikille kuulijoillemme tästä kuluneesta vuodesta!
Tässä Kirjarovion 17. jaksossa perehdymme erilaisiin dystopioihin kirjallisuudessa. Dystopiat eivät ole pelkkiä synkkiä tulevaisuusvisioita, eivätkä vain kirjallisuuden lajityyppejä, vaan kulttuurisia diagnooseja – tapoja kartoittaa yhteiskunnan kollektiivista alitajuntaa.
Dystopiaromaanit eivät ole pelkästään tulevaisuuden painajaisia – ne ovat aikansa ilmapuntareita, peilejä, joiden säröt paljastavat nykyhetken syvimmät pelot.Dystopian ytimessä on ajatus siitä, että jokin ihmisyyden tavoittelema hyvä muuttuu vääjäämättä irvikuvakseen, ja juuri siksi se on niin hyytävä: se näyttää meille itsemme siinä valossa, johon emme haluaisi katsoa. Se osoittaa meille, kuinka herkästi ihanteistamme tulee painolasteja ja miten helposti kauneimmatkin pyrkimyksemme muuttuvat tyhjiksi rituaaleiksi.Mikä meissä kaipaa järjestystä niin paljon, että suostumme vapauden myymiseen?
Mikä meissä pelkää kaaosta enemmän kuin yksilöllisyyden menetystä? Mikä meissä toivoo, että jokin ulkopuolinen voima ottaisi vastuun – vaikka tietäisimme, mitä se meille maksaisi?Tässä Kirjarovion 17. jaksossa perehdymme erilaisiin dystopioihin kirjallisuudessa.
DISCLAIMER: Tässä Kirjarovion episodissa kärsimme hieman teknisistä ongelmista ja se myöhästyi useamman päivän. Suuret pahoittelumme siitä. Tomin USB-hubi aiheutti hieman päänvaivaa, sillä leikkurin alle joutui kohta, missä herran mikki lakkasi toimimasta täysin.
Yukio Mishima (1925–1970) oli yksi 1900-luvun kiistanalaisimmista ja kiehtovimmista kulttuurihahmoista – kirjailija, esseisti, näytelmäkirjailija, näyttelijä, kehonrakentaja, traditionalisti ja itsemurhan koreografi. Hän ei ainoastaan kirjoittanut teoksia, vaan rakensi elämänsä taideteokseksi, jonka huipennus oli rituaali-itsemurha – estetiikkaa, politiikkaa ja henkilökohtaista myyttiä yhdistävä loppunäytös.
Tässä jaksossa sukellamme Mishiman maailmaan Paul Schraderin elokuvan Mishima: A Life in Four Chapters hengessä. Emme pyri kattavaan elämäkerralliseen esitykseen tai yksittäisten teosten mikroskooppiseen analyysiin – se olisi sekä mahdotonta että Mishiman hengen vastaista. Sen sijaan etenemme neljän teeman kautta, jotka valottavat Mishimaa hahmona, eleenä, ilmiönä. Nämä neljä näytöstä – Kauneus, Kirjoittaminen, Näytteleminen ja Performanssi, sekä Miekka ja Sivellin – muodostavat meidän oman versiomme Mishiman kokonaistaideteoksesta, Gesamtkunstwerkista…
Mishima oli täynnä ristiriitoja: hän vastusti Japanin länsimaistumista mutta janosi länsimaista hyväksyntää. Hän puolusti perinteisiä arvoja mutta hänen kirjallisuuttaa ilmestyi Japanin Playboyssa. Hänen tuotantonsa on yhtä aikaa konservatiivista ja camp-henkistä, ylevää ja performatiivista, raivokasta ja rauhoittunutta. Hänen novelleissaan nuoret kuolevat myyttisten ihanteiden tähden – tai antautuvat ostettavaksi ruumiiaan urheiluautojen tähden. Mishimalle kirjoittaminen ei ollut tapa jäsentää maailmaa vaan keino haavoittaa sitä.
Tämä jakso on myös peili: Mishimaa ei voi ymmärtää ilman katsetta itseen. Mikä meissä kaipaa kauneutta, joka ansaitsee tulla tuhotuksi? Mikä meissä halveksii maailmaa, jossa keisari on pelkkä symboli ja halu kaupallistettu? Mikä meissä haluaisi rakentaa temppelin ja polttaa sen itse?
Sota ei ole mieletöntä!
“Sota on aina ollut kirjallisuuden suuri tarina. Se on sen rehellisin ja samalla armottomin peili.”
Sota ja kirjallisuus ovat kulkeneet yhdessä halki vuosituhansien. Homeros antoi meille Troijan, Shakespeare kuvasi Agincourtin, Runeberg loi Suomen kansallisen sotakuvaston, jossa kulminoituu pohjoinen pysyvyys ja kohtalonomainen kestävyys:
“Viel’ isänmaan on kunniana sen urhot, urhot nuoret,
Viel’ verehen se uskovi, min eessä vanhat kuolleet.”
Homeroksen Ilias ei ole vain sotaeepos – se on sivilisaatiomme myyttinen perusta. Jokainen kulttuuri on kirjoittanut sodasta, sillä sodan kautta se on myös ymmärtänyt itseään.
Mutta mitä tapahtuu, kun sota muuttuu sellaiseksi, ettei sitä enää osata tulkita??
Ennen sotaa käytiin sovituilla taistelukentillä, linjat olivat selkeät ja säännöt tunnetut. Ensimmäiseen maailmansotaan asti sodankäynti oli strategiaa, jossa kenraalit liikuttivat joukkoja kuin shakkinappuloita. Mutta sitten sota murtautui pois muodoistaan. Se lakkasi olemasta vain ammattisotilaiden maailma ja muuttui massojen kokemukseksi.
Tämän myötä syntyi myös uusi käsitys: että sota ei ole vain kauheaa, vaan että se on “mieletöntä”.
Mutta onko sota todella mieletöntä – vai onko tämä ajatus syntynyt vasta, kun sodasta tuli kokemus, jota ei enää osattu tulkita?
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotakirjallisuus jakautui kahtia.
Ensimmäinen suuntaus – sotamyytin jatkajat – näki sodan historiallisena ja jopa eksistentiaalisena ilmiönä. Clausewitz sanoi, että “sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Jünger kirjoitti sodasta kuin luonnonvoimasta: se ei ollut hyvää tai pahaa, se vain oli. Se oli myrsky, joka ei kysynyt lupaa.
Toinen suuntaus – moderni sodankuvaus – omaksui sodanvastaisuuden (joka toki itsessään on jo klisee). Tämä on Remarquen, Barbusse’n ja Sassoonin perintö: sota esitetään absurdina, inhimillisenä virheenä. Tämä ajatus juurtui lopulta syvälle länsimaiseen mielenmaisemaan, niin syvälle, että sodan ajatteleminen muuna kuin virheenä on nykyään lähes mahdotonta. Mahtimiehiä kutsutaan ”mielipuoliksi”: Moderni ihminen on oppinut kauhistelemaan sotaa, mutta hän ei ymmärrä valtaa, resursseja tai strategiaa. Hän ei hahmota, että sota ei ole kaaosta, vaan laskelmoituja liikkeitä, joissa yksilön kärsimys on vain yksi tekijä suuremmassa matemaattisessa yhtälössä. Tämän vuoksi hänellä on taipumus pitää mahtimiehiä ‘hulluina’ – koska hänen perspektiivistään suurvaltojen päätökset vaikuttavat käsittämättömiltä.”
Mutta kuten Philip Caputo kirjoitti Vietnamin kokemuksistaan:
“Sota piti minua otteessaan, eikä se ollut vain kauhea – se oli myös lumoava, se oli sekä riemukas että surullinen, samalla kertaa hellä ja julma.”
Tämä on näkökulma, jota ei nykyisin suvaita. Sota joko tuomitaan tai siitä vaietaan. Mutta sotakirjallisuus itsessään ei ole yksiselitteistä. Se ei ole vain sodan kauhuista kertovaa raportointia, vaan myös sotilaan kokemus, jossa elämä tiivistyy kirkkaimmilleen.
Sota on historian suuri puhdistus, jonka jälkeen maailma järjestetään uudelleen. Ei ole sattumaa, että Eurooppa nousi vaurauteen ja vakauteen kahden maailmansodan jälkeen – sota ei vain tuhonnut, se myös synnytti. Tämä ajatus on epämukava, mutta historiasta sitä ei voi erottaa.
Siksi tässä jaksossa me emme puhu sodasta sentimentaalisesti emmekä käsittele sitä moralisoiden. Me emme glorifioi sotaa, emmekä tuomitse sitä.
Me käsittelemme sotakirjallisuutta niin kuin se on kirjoitettu: välttämättömänä osana ihmiskunnan historiaa.
Sillä sodan todellinen kysymys ei ole, miksi se on olemassa – vaan miksi me kuvittelemme, että se voisi joskus loppua, sillä uusia jumalia valitaan vieläkin - ja siksi sota on yhä porteillamme.
Tervetuloa Kirjarovion neljännentoista jakson pariin. Tässä 2025 vuoden ensimmäisenssä jaksossa käsittelemme romanialaissyntyistä Emil Ciorania ja muita nihilistin leiman saaneita kirjailijoita.
Espanjalaisfilosofi Fernando Savater kuvaili Ciorania, hänen toimittamansa ”Adíos a la filosofía” -kirjan esipuheessa näin:
”Cioranin tuotanto ei ollut laaja: kolmenkymmenen vuoden aikana kahdeksan kirjaa, tai yhdeksän, jos laskemme mukaan Valéry face à ses idoles -nimisen vihkosen, mutta ajatelkaa tätä saavutusta: kuuden vuosikymmenen aikana hän ei ole luonut mitään uutta oppirakennelmaa, ei ole tukenut yhtäkään älyllisesti vallankumouksellista liikettä, ei ole keksinyt mitään erityistä terminologiaa tai jargonia, ei ole tuonut mitään uutta kilpailijaksi olemassa oleville doktriineille, ei ole liittynyt eikä eronnut puoleen tusinasta merkittävää puoluetta tai kirkkoa, ei ole saanut mainetta kohahduttavilla polemiikeilla, ei ole ottanut kantaa päivän tapahtumiin, ei ole allekirjoittanut manifesteja tai tuomitsevia kirjelmiä, ei ole ollut muodissa eikä jäänyt muodista pois, ei ole saanut kunniamerkkejä eikä syönyt aamiaista Giscardin kanssa, ei ole pitänyt luentoja eikä yksikään ulkomainen yliopisto ole kutsunut häntä esittelemään näkemyksiään… ja silti hän ei ole lakannut ajattelemasta, sanan voimakkaimmassa merkityksessä, eikä kirjoittamasta sitä, mitä ajatteli, ja hän on auttanut monia ajattelemaan. Hän on epäilemättä yksi ranskalaisen proosan nykyisistä mestareista; ja vähitellen, subversiivisesti (subversiivisuutta, joka haastaa jopa aikansa kapinalliset), hänen proosansa "ylellinen happo” syövyttää tietään vallitsevien huumaavien illuusioiden läpi. Tämä herättää aitoa kateutta, sillä kadehdittavaa on se, mitä hän on, ei se, mitä hän edustaa; se on myös jotain, mikä saa nauramaan ääneen, romahduttamaan värikkäät näyteikkunat enemmänkin Diogeneen eikä niinkään Homeroksen naurun saattelemana.”
Emil Cioran (1911–1995) kuuluu niihin 1900-luvun filosofeihin, jotka pakenevat luokittelua. Usein eksistentialistiksi niputettu ajattelija poikkesi merkittävästi ajan valtavirrasta. Siinä missä muut eksistentialistit, kuten Sartre tai Heidegger, rakensivat järjestelmällisiä ajatusrakennelmia ja pyrkivät vastaamaan ihmisen olemassaolon suurimpiin kysymyksiin, Cioran keskittyi ihmiselämän epämiellyttävimpien puolien tutkiskeluun. Hän ei pyrkinyt ratkaisemaan niitä – hän vain halusi kirjoittaa ne auki.
Cioranin työt ovat fragmentteja, aforistisia sirpaleita, joissa yhdistyvät terävä näkemyksellisyys ja nihilistinen huumori. Tämä tyyli ei ollut sattumaa. Kirjoittaminen oli Cioranille ensisijaisesti terapeuttinen työkalu. Hän nimesi kirjoittamisen „selviytymistaisteluksi” – tavaksi venyttää elämän sietokykyä - lykätä itsemurhaa. Cioranin kirjoituksista huokuva rehellisyys synnyttää vähintäänkin epämukavuutta, sillä hän tarttuu ihmisen pimeimpiin tuntemuksiin: melankoliaan, merkityksettömyyteen ja kuolemanpelkoon.
Tervetuloa matkalle nihilismin ytimeen - ja sen yli!
Tällä kertaa aiheenamme on George Orwell – mies, joka teki totuuden etsimisestä kirjallisen elämäntehtävänsä. Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair, syntyi vuonna 1903 brittiläiseen keskiluokkaiseen perheeseen Motiharissa, Bengalissa, Intiassa, osana imperiumin koneistoa, jota hän myöhemmin niin kiihkeästi kritisoi. Hänen nuoruutensa Britanniassa ja kokemuksensa siirtomaahallinnon palveluksessa Burmassa muovasivat hänen maailmankatsomustaan ja sytyttivät kipinän hänen elämänmittaiselle kamppailulleen vallan väärinkäyttöä ja tyranniaa vastaan. “Kun valkoinen mies ryhtyy tyranniksi, hän tuhoaa vain oman vapautensa.”, sanoi Orwell ”Kun ammuin norsun”, esseessään.
Orwell tunnetaan kenties parhaiten romaaneistaan Eläinten vallankumous ja 1984, jotka ovat syöpyneet kollektiiviseen muistiimme dystooppisina varoituksina totalitarismista. Tänään kuitenkin jätämme nuo lukemattomia kertoja käsitellyt, joskin kiistatta vaikutusvaltaiset teokset taustalle ja käännämme katseemme Orwellin esseisiin – hänen terävimpään ja ajattomimpaan tuotantoonsa.
Orwell todisti aikansa suuria tapahtumia, muutoksia, syviä murtumia ja kirjoitti niistä harvinaisella selkeydellä ja rehellisyydellä.
Hänen esseensä eivät käsittele pelkästään suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, vaan myös arjen pieniä ilmiöitä. Hän tarkasteli kaikkea englantilaisesta keittiöstä kielen tyranniaan, työttömyyteen, kulkureihin ja sotakuvauksiin – ja teki sen aina kiihkottoman tarkasti, vaikka oli itse osallinen moniin kuvaamiinsa tapahtumiin. Hänen tekstinsä osoittavat, miten syvästi yksityinen kokemus voi valaista julkista todellisuutta.
Orwell oli ennen kaikkea leppymätön totuuden puolustaja. Hänen vakaumuksensa älyllisen rehellisyyden tärkeydestä ei ollut vain filosofinen periaate, vaan kirjallinen missio. Kuten Richard Hoggart huomautti: “Orwellin selkeys on kapinaa politiikan epämääräisyyttä vastaan.” Hoggartin mukaan Orwell todisti lopullisesti, miten kieli voi olla tyrannian ase – ja miten se voi yhtä lailla olla vastalääke henkiselle orjuutukselle.
Orwell ymmärsi kielen valtaa syvemmin kuin useimmat hänen aikansa kirjailijat.
Esimerkiksi esseessään Politiikka ja englannin kieli hän analysoi, miten epäselvä, kliseinen kieli toimii vallanpitäjien välineenä sumentaa totuus ja tukahduttaa ajattelu. Hän kirjoitti:
“Politiikan kieli on suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, murhat kunnioitettavilta ja tyhjä sanahelinä vaikuttamaan painavalta.”
Tämä kielitieteellinen terävyys tekee hänen esseistään yhä ajankohtaisia; Orwell ei vain kritisoi aikansa totalitarismia, vaan antaa meille työkalut tunnistaa samat mekanismit omassa ajassamme.
Vaikka Orwell tunnetaan dystopiaromaaneistaan ennustajankykyisenä kirjailijana, hänen esseensä tarjoavat suoraviivaisempia ja usein osuvampia näkemyksiä tulevaisuudesta. Sinä ja atomipommi (1945) ennakoi kylmän sodan maailmaa ja suurvaltojen politiikkaa, heikkouksia ja haasteita. Kirjallisuuden ehkäiseminen (1946) puolestaan toimii edelleen valokeilana sananvapauden rajoittamisen vaaroja vastaan, ja sen sanoma kuuluu yhtä terävästi nykypäivänä.
Orwellin esseet ovat kulttuurimme kestäviä arkkityyppejä.
Niiden äärellä on mahdotonta olla tuntematta, että hän puhui jotain olennaista sekä omasta ajastaan että omastamme. Hän paljasti paitsi vallan mekanismeja, myös sen, miten yksilö voi puolustautua niitä vastaan. “Jos vapaus ylipäätään merkitsee jotakin, se merkitsee oikeutta sanoa ihmisille asioita, joita he eivät halua kuulla,” Orwell kirjoitti tunnetusti.
Tänään sukelletaan hänen ajattelunsa syvyyksiin – ei pelkästään etsimään vastauksia, vaan oppimaan, miten kysyä oikeita kysymyksiä.
Kirjarovion yhdestoista jakso käsittelee ranskalaiskirjailija Louis-Ferdinand Célinä.
Louis-Ferdinand Céline (1894–1961), oikealta nimeltään Louis-Ferdinand Auguste Destouches syntyi 1894 Pariisissa. Céline oli vakuutusvirkailijan ja pitsikauppiaan ainoa poika ja lapsuutensa hän vietti Pariisin esikaupunkialueella Courbevoiessa. Céline on yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja samalla kiistanalaisimmista ranskalaisista kirjailijoista.
Céline palveli ensimmäisessä maailmansodassa ratsuväen kersanttina, hän haavoittui ja kotiutettiin osittain invalidisoituneena. Sodasta paluun jälkeen Céline työskenteli lyhyen aikaa metsäyhtiön palveluksessa Kamerunissa, jonka jälkeen hän opiskeli lääkäriksi ja toimi kansainliiton lääkärinä mm. Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Céline aloitti näihin aikoihin kirjoittamisen. Esikoisromaani ”Niin kauas kuin yötä riittää” oli kirjallinen sensaatio Ranskassa vuonna 1932. Tuollooin 38 vuotias Céline, voitti esikoisromaanillaan Renaudot-palkinnon ja oli vähällä voittaa myös Prix Goncourt- palkinnon.
Célinen tyyli on täynnä mustaa huumoria, katkeraa ironiaa ja surrealistista liioittelua, ja hänen teoksensa haastavat perinteisiä länsimaisia kirjallisuusperinteitä ja käsityksiä kerronnasta ja matkasta. Célinen matkat eivät ole sankarillisia tai ylentäviä, tiedonhakumatkoja ylisiin tai alisiin, vaan kiertävät kehää, palaten aina samoihin vieraantuneisuuden ja pettymyksen kokemuksiin ja tunteisiin.
Célinen painajaismainen matkakirjallisuus rikkoo länsimaisen perinteen odotukset siitä, että matka johtaa sankaruuteen, oivallukseen tai pelastukseen. Céline ei vie meitä kohti ratkaisuja tai korkeampaa ymmärrystä, vaan syvemmälle epätoivoon, yöhön. Hänen päähenkilönsä, Ferdinand Bardamu, kohtaa teoksessa Niin kauas kuin yötä riittää niin sodan, siirtomaavallan kuin teollisen kaupunginkin kauhut vain huomatakseen, että ongelmat pysyvät samoina – ne saavat vain uusia muotoja. Tämä kehä, tämä ouroboros, ei symboloi oppimista tai kehitystä, vaan sitä, kuinka modernin maailman ongelmat eivät koskaan ratkea, vaan kiertävät kehää ja toistuvat.
Célinen tyyli ei ole pelkästään kerronnan sisällön tasolla radikaali, vaan myös muodon tasolla. Hänen tekstinsä on hajottavaa, katkonaista ja fragmentaarista. Célinen käyttämät kolme pistettä (…) toimivat eräänlaisena ”ajattelutekstinä”, jonka virtaan lukija imeytyy. Célinen tyyli heijastelee modernin maailman tilallista ja ajallista sirpaloitumista, jossa perinteiset merkitysrakenteet hajoavat.
Mutta Célinen perintö ei ole pelkkää kirjallista mullistusta ja tyylin voittokulkua. Hänen elämäänsä varjostivat synkät poliittiset valinnat, joista tunnetuimpia ovat hänen toisen maailmansodan aikaiset juutalaisvihamieliset pamflettinsa. Monet ovat nähneet Célinen antisemiittinä, mutta hänen juutalaisvastaisuutensa voidaan myös ymmärtää osana syvempää vihaa yhteiskunnan rappeutumisesta ja modernin maailman petollisuutta kohtaan. Céline ei ehkä ollut antisemiitti siinä tavanomaisessa mielessä, josta häntä usein syytetään, vaan ennemminkin kirjailija, joka kanavoi turhautumistaan ja vihaansa laajemmin järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja porvarillista elämää kohtaan - juutalaisten kautta.
Yhä ajankohtainen kysymys kuuluu: voivatko menneisyyden synnit tai virheet tahrata muuten ansioituneen taitelijan maineen, tahrata myös tämän mestariteokset, tehdä tämän ihailusta vaarallista tai jopa kiellettyä.
Louis-Ferdinand Céline poistui ajasta iäisyyteen velkaisena ja ranskalaisellakin mittapuulla katkerana tästä maailmasta 1.7.1961, Kurt Vonnegutin mukaan samana päivänä kuin Hemingway, mutta Hemingway ampui itsensä 2.7.
Célinen hautajaiset pidettiin salassa ja hänen hautapaikkansakin salattiin lehdistöltä. Näistä ja monista muista asioista keskustelemme
Kirjarovion yhdennessätoista jaksossa. Tervetuloa mukaan!
Kirjarovio palaa kesätauolta!
Syksyn ensimmäisen jakson aiheena on vankileirikirjallisuus, eli se miten 1900-luvun keskitysleirikokemukset heijastuivat kirjallisuuteen. Käsiteltävänä on useita teoksia, muiden muassa Solženitsynin "Vankileirien saaristo", Šalamovin "Kolyman kertomuksia" ja Tadeusz Borowskin "Kotimme Auschwitz".
"Vankileirien saariston" Joseph Brodsky luokitteli "modernin ihmisen trilogian" kolmanneksi osaksi - kaksi ensimmäistä olivat Marxin "Pääoma" ja Freudin "Unien tulkinta". Näissä teoksissa siis kartoitetaan ihmisen hämmennystä tilanteessa, jossa kuvitelmaksi tai hallusinaatioksi luultu on muuttunut todellisuudeksi. Brodskyn mukaan Marx paljasti teollisen kapitalismin lainalaisuudet, Freud yksilön alitajuisen elämän ja Solženitsyn totalitarismin arkipäivän: "Sinut voidaan vangita koska tahansa ja mistä syystä tahansa, sinulle voidaan tehdä aivan mitä tahansa - ja kaikki tämä tapahtuu mitä ylevimpien päämäärien nimissä."
Kirjarovion yhdeksännessä jaksossa jatkamme edellisen jakson aiheella. Käsittelemme tässä jaksossa Houellebecqin suhtautumista rakkauteen, seksiin ja ihmiselämään. Keskustelua käydään myös elämän Suurista Kysymyksistä, tekoälystä, teologiasta ja paljon muusta.
Muistelemme myös Kirjarovion ensimmäistä tuotantokautta ja sen huippuhetkiä. Paljastamme myös mitä Kirjarovion toisella tuotantokaudella tapahtuu.
Tämän jakson myötä Kirjarovio pitää kesätaukoa ja palaa ääniaalloille syyskussa, 2024!
Kiitos kaikille ensimmäisen kauden kuuntelijoille!
Kirjarovion kahdeksannessa jaksossa paneudutaan ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqiin. Kirjarovion molempiin juontajiin suuren vaikutuksen tehnyttä kirjailijaa käsitellään kahden jakson voimin.
Kirjarovion Houellebecq-jakso lähetettiin vappuaattona suorana klo 22 alkaen, se on katsottavissa YouTubessa (https://www.youtube.com/watch?v=mPrCh1wEofo)
Tämä jakso on siis ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta. Käsittelyssä myös vähemmän puhuttuja aiheita, kuten Houellebecqin kiinnostus Schopenhaueriin, Auguste Comteen ja H. P. Lovecraftiin.
Toukokuussa julkaistaan Houellebecq jakson toinen osa.
HUOM! Jakson audio kärsi hieman nauhoitusympäristön vuoksi, mutta se on kuultavissa ainoastaan jakson ensimmäisellä minuutilla, muuten audio on siistitty ja korjattu. Ongelma oli vain Antilan audioraidalla, Hännikäisen audio oli täysin virheetön.
Kirjarovion seitsemännessä jaksossa pureudutaan sensuuriin, sen historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen. Jaksossa käsitellään myös sananvapautta ja cancel- kulttuuria.
Tämän päivän maailmassa, jossa napinpainallus voi pyyhkiä pois, sumuttaa tai yrittää muuttaa historian kerroksia tai muokata tulevaisuuden muistia, meidän on kysyttävä: kenellä on oikeus päättää, mikä on liian vaarallista luettavaksi? Ja vielä tärkeämpää, mitä menetämme, kun emme enää haasta itseämme kohtaamaan epämiellyttäviä totuuksia?
Mistä johtuu, että jo vuosikymmeniä sananvapautta kiivaimmin puolustaneet ovat ajatusmaailmaltaan suppeiksi luonnehdittuja konservatiiveja ja kiihkeimmin sitä vastustamaan ovat asettuneet edistysmieliset puritaanit, ” On aika sijoiltaan”, sanoisi Hamlet.
”Sanankäyttäjän tässä maassa nauttima vapaus on haurasta juuri siksi, että siitä tulee kovin helposti itsestäänselvyys. Ihminen, joka ei ole kokenut mielipidevainoa ei aina ymmärrä, että lain turva on historiallinen saavutus eikä luonnollinen tila. Sananvapautta rajoittavia säädöksiä ei ymmärretä vastustaa, koska mihin syntymälahjana saatu vapaus nyt voisi kadota, ja niinpä säädöksiä tulee lisää. Juuri näin vapaus menetetään, vaivihkaa.”
- Timo Hännikäinen, marginalia- blogi / Kesäkuu 2010
Kirjarovion kuudes jakso paneutuu 60- luvulla merkkiteoksensa kirjoittaneen Marko Tapion "Arktinen hysteria"- kirjasarjaan. Käymme läpi myös Tapion elämää, maailmankatsomusta, "sodan filosofiaa" ja paljon muuta.
Marko Tapion kesken jäänyt elämäntyö kiinnostaa yleisöä yhä nykyäänkin. Kyseessä on monin tavoin merkittävä ja ainutlaatuinen kirja suomalaisessa kirjallisuuden historiassa.
Tervetuloa syväsukellukselle arktisen hysterian karuihin ja tummiin vesiin!
Tällä kertaa jaskon aiheena Maria Jotunin klassikkoteos, "Huojuva talo".
Kirja on yhdistelmä armotonta avioliittokuvausta, aateromaania, naturalismin perinnettä, dostojevskilaista psykologista kerrontaa, sivistyneistökuvausta ja paljon muuta.
Huojuvan talon Jotuni sai valmiiksi 1935 mutta joka unohduksiin jäätyään löytyi uudestaan ja ilmestyi vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1963.
Huojuva talo on kirja, joka helposti mielletään feministiseksi, mutta voiko kirjaa lukea myös naisen kritiikkinä?
Tänään teemme kirjaroviomaisen syväsukelluksen Jotunin kirjoittamaan avioliittohelvettiin, kirjaan, joka on todellakin paljon enemmän kuin feministinen kärsimys- ja selviytymistarina.
Kirjarovion tämän vuoden viimeinen jakso, ja se onkin monella tapaa erityislaatuinen. Jakso tulee suorana lähetyksenä ja siinä on äänen lisäksi tällä kertaa myös kuva. Lähetystä voi seurata suorana Kirjarovion verkkosivuilta klo 21:00 alkaen, ja jälkeenpäin tallenne tulee katsottavaksi YouTubeen ja muihin keskeisiin verkkopalveluihin. Aiheena on kirjallisuus ja päihteet. Päähuomio on monen kirjailijan lempijuomassa alkoholissa, mutta muitakin substansseja sivutaan. Käsittelen Tomi Antilan kanssa alkoholin iloja ja vaaroja, juomisen kytköksiä luomiseen, klassisia alkoholismin kuvauksia kirjallisuudessa, viinan merkitystä suomalaisessa kulttuurissa ja kaikkea muuta aiheeseen liittyvää. Kokemusasiantuntijoina luonnollisesti nautimme runsaasti väkijuomia lähetyksen aikana ja katsomme, mihin kemiallinen koe johtaa. Tänään tehdään Kirjarovion tämän vuoden viimeinen jakso, ja se onkin monella tapaa erityislaatuinen. Jakso tulee suorana lähetyksenä ja siinä on äänen lisäksi tällä kertaa myös kuva. Lähetystä voi seurata suorana Kirjarovion verkkosivuilta klo 21:00 alkaen, ja jälkeenpäin tallenne tulee katsottavaksi YouTubeen ja muihin keskeisiin verkkopalveluihin. Aiheena on kirjallisuus ja päihteet. Päähuomio on monen kirjailijan lempijuomassa alkoholissa, mutta muitakin substansseja sivutaan. Käsittelemme alkoholin iloja ja vaaroja, juomisen kytköksiä luomiseen, klassisia alkoholismin kuvauksia kirjallisuudessa, viinan merkitystä suomalaisessa kulttuurissa ja kaikkea muuta aiheeseen liittyvää. Kokemusasiantuntijoina luonnollisesti nautimme runsaasti väkijuomia lähetyksen aikana ja katsomme, mihin kemiallinen koe johtaa.
Kirjarovion kolmannessa jaksossa käsitellään nykykirjallisuuden merkkiteosta, "Hyväntahtoiset". Kirja on vaikuttanut molempiin Kirjarovion juontajiin syvästi ja herrat Antila ja Hännikäinen pitävät sitä eräänä modernin kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista.
--
”Hyväntahtoiset” on nykyromaanin voimannäyte älymystöön kuuluvan natsiupseeri Maximillian Auen edesottamuksista aina Saksasta, idän offensiivin myötä Kaukasukselle, Pariisiin ja Romaniaan ja takaisin Saksaan. Aateromaani, kreikkailainen tragedia, veijariromaani psykologinen trilleri. Vaikuttava teos, säälimätön vimmassaan, monumentaalinen eepos, joka eroaa aikalaiskirjallisuudesta anteeksipyytelemättömällä, moralisoimattomalla ja tarkkanäköisellä, jopa visionäärisellä otteellaan.
Kirja, joka onnistuu yhdistelemään historiallista tarkkuutta, keksittyjä tapahtumia ja hahmoja poikkeuksellisella tavalla ja tarkkuudella. Teosta kritisoitiin sen ilmestyessä mm. väkivaltapornoksi ja sen pikkutarkat kuvaukset Auen seksuaalisuudesta, kuumehoureisista fantasioista eittämättä tekevät Hyväntahtoisten lukemisesta haastavan, joskin äärimmäisen palkitsevan kokemuksen.
Littell heittää kirjallaan ilmoille sellaisen haastavan ajatuksen, että me kaikki – minä ja te – olemme kykeneväisiä ”sopivissa olosuhteissa” atrositeetteihin, hirmuisiin tekoihin, joita meistä jokainen omalla tavallaan voisi tosipaikan tullen perustella: velvollisuudella, käskyjen noudattamisella, sadismilla tai murhanhimolla – hulludella.
Littellin teos ei ole ainoastaan pikkutarkka sotakuvaus, vaan se on pikkutarkka kuvaus ihmisen pahuudesta, pimeästä puolesta, kohtalosta ja velvollisuudesta, seksuaalisuudesta – noususta, rappiosta ja tuhosta.
Kun kirja kohtaa kameran Kirjarovion toisessa jaksossa Timo ja Tomi pohtivat parhaita kirjojen pohjalta tehtyjä filmatisointeja. Onko hokema "kirja on aina parempi kuin elokuva" todenmukainen? Miten kirjan sisäiset monologit ja tunteet voidaan kuvata elokuvassa? Voiko elokuva ikinä välittää samanlaista sisäistä kokemusta kuin kirja? Onko nykyinen televisio/striimisarjaformaatti ottanut perinteisen ”lukuromaanin” paikan?
Jaksossa selviää myös mistä kirjoista herrat Antila ja Hännikäinen toivoisivat näkevänsä filmatisoinnin.
Tervetuloa kirjaroviolle!
Kirjarovion ensimmäisessä jaksossa aiheena kesäkuussa 2023 edesmennyt amerikkalainen kirjailija, Cormac McCarthy.
Suomessa melko vähälle huomiolle jäänyt kirjailija ehti julkaista ennen kuolemaansa sisarteokset Matkustaja ja Stella Maris.
Tomi Antila (Kosminen Ääni) ja Timo Hännikäinen (Kiuas Kustannus) syväluotaavat McCarthyn poeettista ja liminaalia tyyliä sekä McCarthyn kirjoihin, persoonaan ja elämään liittyviä mysteereitä.
Ainutlaatuisen podcast minisarjan ensimmäinen osa.