"Kaikkein merkittävin rooli urani aikana on ollut Viimeisten kiusausten Paavo Ruotsalainen. Se on eri kategoriassa kuin muut. Voi sanoa, että se on elämää suurempi rooli, ei ainoastaan sen vaikeusasteen vuoksi, vaan koko sen sanoman osalta, mikä teoksessa on. Olen onnellinen, että sain laulaa sitä."

"Kristikunnan valmiit rukoukset pelastavat vaaralta kadottaa rukouksen tarkoitus. Siihen auttavat myös virret. Siionin virret sanoittivat herättäjäjuhlillakin yhteiset rukouksemme."

"Vaikka kirkon piirissä on syytäkin kyseenalaistaa kristillisen sionismin kaltaista raamattufundamentalismia, ei samalla kannata sortua luentaan, jossa etsitään Raamatusta velvollisuuksia ottaa joku tietty ryhmittymä erityisen kritiikin kohteeksi."

Vakuuttuneisuus siitä, että oma toiminta muuttaa historian paremmaksi, on ollut usein diktaattoreiden ajatus. Nöyryys suurten kysymysten äärellä on terveempi lähtökohta myös ulkopolitiikan saralla.

Elämä on energiaa, elämä on liikettä ja muutosta. Me olemme, sinä olet virtaava joki tai ainakin vesiatomi siinä. Yhdessä me muodostamme virran, joka muokkaa uusia uomia, kuljettaa ravinteita ja muuttuu vahvaksi voimaksi.

Voiko sen sanoa toisinkin? Salon herättäjäjuhlilla vietettävän Lasse Mårtensonin messun otsikko tuntuu tässä ajassa vähän oudolta. Nykyisin pidetään nimittäin itsestään selvänä sitä, että kristillistä sanomaa julistetaan erilaisin musiikkityylein. Itse asiassa harvasta asiasta vallitsee Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa niin laaja yhtenäinen näkemys. Onko sävelletyille erityismessuille siis enää tarvetta?

Piispa Mari Leppäsen mielestä Raamatulla on edelleen annettavaa, vaikka sitä vedetään myös politiikan välineeksi. Kirkon täytyy Leppäsen mukaan harrastaa Raamatun hengellistä lukemista, mutta samalla täytyy vastata myös Raamatun älyllisen ymmärtämisen kaipuuseen.

Gwain isoäitien työ on juuri sitä hengellisyyttä, jota ilmastokriisin ajassa tarvitaan: toivon muuttumista teoiksi, jotka rakentavat oikeudenmukaisempaa maailmaa sekä ihmisille että luonnolle, kirjoittaa Ruusa Gawaza Henki-lehden kolumnissaan.

On hyvä, että kirkollinen perintömme on kantanut mukanaan huokauksia ikuisuuteen, kirjoittaa Kalle Hiltunen Henki-lehden pääkirjoituksessa.

Taiteilijapariskunta Kaija Pispa ja Jaakko Löytty on nostanut esiin myös luonnon arvoja. Pyhäjärven rantamilla asuvalla pariskunnalla on meneillään juhlavuosi, kun he molemmat viettävät kevään kuluessa 70-vuotissynttäreitään. 

Sama kirkon universaalisuus, joka velvoittaa pidättäytymään poliittisen linjan valitsemisesta, velvoittaa ottamaan kantaa, jos politiikka vie suuntaan, jossa jokaista ei haluta nähdä arvokkaana. 

Ihmisinä olemme pienen pieniä osasia suunnattoman suuressa linnunratojen ja tähtijärjestelmien avaruudessa. Minulle se on ollut koko olemukseni täyttävä panteistinen kokemus.

Historia ei palaa, ellemme palauta sitä itse. Demokratian historiaa tutkinut Timo Miettinen on kaivanut esiin demokratian hauraan ytimen.

Kainuun, Lieksan ja Raudaskylän opistojen kokopäiväisistä opiskelijoista on huomattava osa maahanmuuttajataustaisia. Arjessa näkyy ja kuuluu monia erilaisia kulttuureja mutta myös ainutkertaisia yksilöjä.

Ei vain joku toinen, siihen oppinut ja valtuutettu hoida asioita, vaan myös minä itse vajavaisilla kyvyilläni, jolloin seurojen hengessä me kaikki yhdessä opimme, rikastumme, ehkäpä viisastummekin ja toimimme paremman elämän eteen.

Vanhana valtiokirkkona luterilainen kirkko on tottunut vahvaan yhteiskunnalliseen asemaan ja siihen, että koko kansalle päästään tietyissä tilanteissa opettamaan kristinuskoa. Kasvatuskristillisyys on perinteessämme vahvaa. Osaammeko kääntää työotettamme toisenlaiseksi? Osaammeko tavoittaa ihmisiä, kun kansasta entistä suurempi osa ei ole kuullut kristinuskosta paljoakaan?

Vaikka rakastan kesän lämpöä ja valoa, yhä enemmän huomaan rakastavani myös kaikkia muita vaihtuvia vuodenaikoja. 

Hiljaisuus vetää puoleensa. Ainakin niin voisi päätellä siitä, miten paljon siitä puhutaan. Millaista uskonharjoitusta luterilainen hiljaisuus on ja miltä se tuntuu?

Seuraliikkeen pieneneminen ei ole hyvä asia. Moni seuroissa kävijä tietää, että tuo noin tunnin mittainen lyhyiden puheiden rytmittämä veisuuhetki ja sen jälkeen tapahtuva yhteinen rupattelu antaa paljon. Tästä elämyksestä soisi useamman pääsevän osalliseksi. Seuraliikkeen pienenemisen taustalla olevissa herännäisyyteen liittyvissä aatteellisissa tekijöissä on kuitenkin paljon hyvää.

”Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-Yhdistys 2024) on kymmenes runoteokseni. Kirjoitan sekä maallista että hengellistä lyriikkaa ja olen voittanut palkintojakin kirjoituskilpailuissa. Kun työstin uusinta kirjaani, tuttava Helsingissä kyseli: kuka on Paavo Ruotsalainen? Ymmärsin, että Paavoa ei oikein tunneta enää. Ehkäpä runouteni osaltaan tuo Paavolle näkyvyyttä.”