Jenni Huikuri puhui miehensä kanssa puhelimessa, kun linjan toisessa päässä pamahti. Jennin mies oli päätynyt epätoivoiseen ratkaisuun, itsemurhaan, ajamalla päin vastaantulevaa tukkirekkaa. Seurasi surun ja tuskan täyttämiä päiviä, viikkoja ja vuosia.Lapset pakottivat kuitenkin jaksamaan arjessa, vaikka Jennistä tuntuikin niin pahalta, että hän olisi mieluusti seurannut miestään. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin. Masennusta tai mielenterveyden häiriöitä ei tarvitse pelätä eikä hävetä. Häpeä pitää otteessaan turhaan, apua kannattaa hakea aina, sanoo Jenni, rohkea nainen. Jenni oli työskennellyt suntiona Mikaelin seurakunnassa, ja nähnyt miten diakoniatyöntekijät kohtasivat kärsiviä ja apua tarvitsevia ihmisiä. Haaveissa eli toive toimia samalla tavalla itsekin. Nyt Jenni on lähes valmis diakoni, ja auttaa itse kipua kantavia kanssakulkijoita. Haluaisin sanoa kaikille, että toivoa on. Ja että ei ole häpeä hakea apua, jos sitä tarvitsee. Se on se, mitä minä olen yrittänyt kertoa ihmisille, että jos tuntuu pahalta, niin menisi rohkeasti sinne terapiaan. Ja mullekin oli iso kynnys lähteä sinne traumaterapiaan silloin mun puolison kuoleman jälkeen. Mä mietin sitä hirveän pitkään, että no voiks mä nyt mennä sinne. Ja ehkä täällä on ihmisiä, jotka tarvii sitä enemmän kuin minä. Mutta sitten kun mä sinne menin, niin mä huomasinkin, että ei se ollutkaan niin paha juttu. Kivun ja ahdistuksen kanssa ei tarvitse olla yksin. Apua löytyy, uskalla hakea sitä! Jennin tarina rohkaisee meitä hakeutumaan avun piiriin ja tavoittelemaan unelmia toipumisen jälkeen. Kiitos Jenni mukanaolostasi Traumainformoitu Toivo -podcastissa.